Kahden vuoden väliraportti

Inspiraatio tähän väliraporttiin tuli kirjasta, jonka sain juuri päätökseen. Luin viime vuonna julkaistun Sari Mannisen ”Afrikkalainen kouluvuoteni” joka sisälsi paljon samantyyppisiä havaintoja ja kokemuksia kuin mitä omalle kohdallenikin on osunut täällä. Sarin kokemus on toki paljon afrikkalaisempi – hän eli ja matkusti kenialaisten opiskelijoiden tapaan kouluvuotenaan ja voin vain ihailla tapaa, jolla hän selätti kaikki omituisetkin vastoinkäymiset. Sari Manninen oli toiminut matkaoppaana Keniassa (ja toimii kai edelleenkin), mutta hän jätti sen hetkeksi sivuun osallistuakseen Kenya Wildlife Service’n puistonvartija- ja eläintenhoitajakoulutukseen luokkansa ainoana länsimaisena opiskelijana.

Omasta mielestäni entiseksi siirtomaaksi Kenialla ei ole mitään ihon väriin perustuvaa rasismi-ongelmaa. Ei ainakaan sellaista kuin esim. Etelä-Afrikassa edelleenkin kaikista ponnistuksista huolimatta on. Mustat, intialaiset ja valkoiset elävät sopuisasti keskenään arkipäivässä vaikka täällä on tuloeroihin perustuvia suuriakin luokkaeroja. Sen sijaan Kenian omien eri heimojen välillä on edelleen väkivaltaisiakin yhteenottoja maaseudulla. Köyhiä on paljon (Kibera on yksi Afrikan mantereen suurimpia slummeja, melkein kuin oma kaupunkinsa Nairobin sisällä), mutta tavallisia kerjäläisiä näkyy yllättäen väkilukuun nähden melko vähän. Sen sijaan liikenteen seassa pyörii jos jonkinlaisia kauppiaita: tauluja, autohajusteita, latureita, hattuja, koiranpentuja, kukkia ja ihan mitä tahansa yritetään kaupata liikenteessä hetkeksi pysähtyneisiin autoihin. Kenialaiset tuntuvat tekevän ihan mitä tahansa pientäkin työtä ansaitakseen edes muutaman shillingin mieluummin kuin jäävät vain puhtaasti kerjäämään. Paremmin toimeentulevat ovat poikkeuksetta palkanneet kotiinsa vartijat, sisäkön ja usein myös puutarhurin ja autonkuljettajan työllistäen täten melko ison osan  myös maaseudun väestöä. Työpaikkoja löytyy myös bensa-asemilla tankkaajana, renkaiden ilmanpaineen tarkistajina, kengänkiillottajina, ostoskeskuksien kassoilla pakkaajina, lehdenjakajina ja monissa muissa ammateissa, jotka ainakin Suomesta ovat kadonneet tai ulkoistettu. Palkkataso on alhainen verrattuna sairaala- ja lasten koulutuskuluihin, mutta usein vanhin veli tai sisar auttaa nuorempien sisarustensa koulutuskuluissa vanhempiaan.

Monet kenialaiset tekevät itsekin hyväntekeväisyystyötä köyhimpiensä auttamiseksi. Esimerkiksi sairaanhoitajani Julie (joka on nyt käynyt päivätyönsä lisäksi kotonani aamuisin pesemässä minut sekä tarkistamassa palovammani ja niiden kääreet) tekee 1-2päivää/kk vapaaehtoistyötä slummissa. Sellaiseen päivään sisältyy aamulla luento vanhemmille ja lapsille koskien perusasioita kuten hygieniaa, malariaa, koleraa, lasten rokottamista jne. Sen jälkeen hän hoitaa slummin lapsia niillä keinoin mitä hänellä on käytössään – hoitaen haavoja, palovammoja, vitamiinien jakamista sekä perussairauksien toteamista ja jatkohoidon järjestelyä. Eräs amerikkalainen pieni hyväntekeväisyysjärjestö sponsoroi hänelle sidetarpeet sekä lääkkeet näitä käyntejä varten. Samantyyppisiä käyntejä tekevät usein muutkin sairaanhoitajat ja lääkärit oman työnsä ohella. Keniassa perussairaanhoito on surkeasti järjestetty, ja Nairobissa vakavan sairaalahoitoa vaativan sairauden sattuessa potilas menee jonottamaan Jomo Kenyatta –sairaalaan satojen muiden joukossa. Useimmiten potilas ei kuitenkaan saa apua ja ainakin huhupuheiden mukaan jonoon kuolee kiireellistä hoitoa kaipaavia ihmisiä päivittäin.
Keniassa vallitsee etenkin maaseudulla edelleen usko myös noitatohtoreihin, ja siitä syystä esim. HIV'iä ja syöpäsairauksia potevia potilaita ei edes tuoda sairaalahoitoon - ennen kuin on liian myöhäistä.

Kenialaiset ovat ystävällistä ja huolehtivaista kansaa. Apua tarjotaan pyyteettömästikin eikä aina odoteta jotain palkkiota vastineeksi. Nyt kun olen näiden siteissä olevien käsivarsieni + oikean jalkani ja kaulalla olevien palovammajälkieni kanssa liikkunut ostoksilla, on apua tarjottu vielä enemmän ja joka käänteessä. Kaikki täysin vieraat ja uteliaat ihmiset tulevat pahoitellen kyselemään mitä minulle on sattunut ja voivatko jotenkin auttaa. Jopa Orangen internet-liittymääni hoitava Shila (jota en tunne edes kovin hyvin) tarjoutui tulemaan kotiini auttamaan minua kuullessaan onnettomuudesta. Näin se menee heillä itselläänkin: Jos jollekin kyläyhteisössä tapahtuu jotain ikävää, kaikki muut yrittävät auttaa parhaansa mukaan. Jos jonkun perheenjäsen kuolee eikä perheellä ole varaa hautajaisiin, koko kylä kerää varoja ja järjestää yhdessä hautajaiset.
Olen tässä miettinyt, että missä vaiheessa ja miksi Suomesta on hävinnyt tällainen auttamisen halu? Sillä käsitykseni mukaan ainakin vielä silloin kun sodista oli selvitty niin naapurit (etenkin maalla) auttoivat vaivojaan laskematta toisiaan uuteen nousuun.

Toisaalta Kenia on oikea ristiriitaisuuksien verkko: kenialainen radio tulvii nk. ”kutumusiikkia” eli lempeän hempeitä amerikkalaisia säveliä afrikkalaisten sävelien ja gospel-musiikin lisäksi. Päivälehtien keskiaukeamalla puidaan ihmisten rakkauselämään liittyviä ongelmia isoin otsikoin ja Valentinen päivä oli ihan megatapahtuma täällä. Samojen lehtien alkusivut puolestaan kertovat toisenlaisesta Keniasta, jossa panga-viidakkoveitsellä ratkotaan vähän liiankin helposti riitoja joissa paloitellaan juovuspäissä velipoika tai katkaistaan äitiparan kaula. Politiikassa tehdään äkkiratkaisuja, ja esim. korruptiota kitkeäkseen presidentti Uhuru Kenyatta erotti suurin piirtein kaikki johtoasemissa olevat henkilöt (hallitusta ja valtiosihteereitä) myöten korvatakseen heidät uusilla virkamiehillä. Poliisiin on edelleen vaikea luottaa sillä siellä vasta korruptio onkin kukoistanut.

Tekstistäni saa varmaan sen käsityksen, että oma ”kuherruskuukauteni” Kenian kanssa on ohitse ja silmäni ovat auenneet näkemään täkäläisen arkipäivän.  Tavallaan kyllä, mutta tulkitsen sen ennemmin niin että Kenia on opettanut kärsivällisyyttä ja asioiden tärkeysjärjestystä, lehmänhermoni ovat saaneet täällä uuden extrasilauksen. J Mikään ei  ole muuttanut sitä tosiasiaa että Kenia on mielestäni harvinaisen upea maa, jonne kannattaa ehdottomasti tulla käymään.  Täällä on jotain ihanan vanhaa hemingwaymäistä charmia, upeaa luontoa, elämän laatua, paljon hyviä ravintoloita ja ystävällisiä ihmisiä – matka tänne on tavallaan harppaus ajassa taaksepäin tämän päivän mukavuuksilla höystettynä. Olen Nairobissa näillä näkymin vielä vuoden, mahdollisesti kaksi – paljon on näkemättä ja nyt jo alkaa tuntua siltä että kiire tässä vielä tulee jotta ehdin nauttia kaikesta mitä tämä maa tarjoaa!

Ei heikkohermoisille

Palovammatapaturmastani on nyt 4,5 viikkoa ja paraneminen on edistynyt hyvin. Otsikointi sen vuoksi, että laitan teille näkyville ensimmäisen illan valokuvia vs. tämän hetken tilanne, jotta voitte itse todeta paranemisen. On varmaan hyvän maun rajoilla laittaa näitä kuvia tänne, mutta joukossanne on muutamia uteliaita jotka ovat niitä kyselleet. Ensimmäisen illan kuvat eivät ole  herkkähermoisille - ne eivät ole kaunista katsottavaa vaikka itse asiassa palovammat näyttivät kyllä vielä paljon pahemmilta vasta parin päivän päästä kun kaikki rakkulat olivat nousseet pintaan. Käsivarteni olivat kuin kuplamuovia ja ihmettelen edelleen naispuolisen suurlähettiläämme pokkaa, joka ei pettänyt hetkeksikään kun hän tuli minua heti alussa sairaalaan katsomaan ja katsoi suoraan käsivarsiinikin. Hatunnoston paikka.

Tämä Doctor's Plaza M.P. Shah'n sairaalassa on tullut erittäin tutuksi. Käyn täällä 2-3krt viikossa vaihdattamassa uudet kääreet käsivarsiini ja oikeaan jalkaani.

Dr Giddie, lääkärini, on intialaista syntyperää ja aivan mahtava tapaus. Hän lienee varmaankin lähempänä 60 ikävuotta, ja hänen ei-hössöttävä hoitotapansa sopii minulle erittäin hyvin. Haavat pidetään puhtaana ja siteet vaihdetaan, mutta muuten voin elää ihan normaalia elämää. Heti päästessäni sairaalasta hän lähetti samana iltana minulle tekstiviestin (lääkekysely-tekstareitteni päätteeksi), joka päättyi "... and I hope you have a good wine".  Hän myös sanoi pari viikkoa sitten, että voin ajaa taas autoa heti kun tuntuu siltä (aluksi hän sanoi etten voi ajaa kahdeksaan viikkoon, mutta kämmenteni paraneminen yllätti hänet eikä enää ollut estettä autoilulle). Eli olen jo voinut liikkua sairaslomani aikana kotoa pieniä pyrähdyksiä, mikä on todella tervetullutta sillä paikallaan olo on tappavan tylsää nyt kun en enää tunne itseäni lääkkeiden vuoksi väsyneeksi.

Sisarellani tuotin Suomesta heti alkuun luontaistuotekaupasta kupari- ja sinkkipuristeita sekä mustaherukansiemenöljykapseleita. Kaikki nämä vahvistavat vastustuskykyä sekä ihon hyvinvointia + uudistumista. En tiedä onko niiden syöminen oikeasti auttanut asiaa, mutta Dr Giddien mukaan ainakin ihoni paranee yhtä nopeasti kuin pienellä lapsella. Ihon uusiutumisen vuoksi minun tulee syödä extra-annoksia proteiinia ja hedelmiä sekä muistaa juoda paljon vettä. Yritin selostaa Dr Giddielle, etten voi syödä kuin kalaa ja kanaa (tulen tosi kipeäksi jos yritän syödä punaista lihaa), mutta hän vain totesi että nyt voin syödä possua, härkää, lammasta jne. "Now you can!!".... mitäs siihen sitten sanot? ;)  No, olen nyt kuitenkin syönyt proteiiniksi vain kalaa, kanaa ja kananmunia.

Sairaalasta pääsyni jälkeen minulla on käynyt kotona arkiaamuisin sairaanhoitaja pesemässä minut ja tarkistamassa siteet. En voi kastella vieläkään oikeaa kättäni, jossa on vähän syvempi palovamma. Tästä syystä myös hiusten pesu on toivotonta, mutta onneksi kuitenkin sisareni oli alussa auttamassa sairaanhoitajan lisäksi minua. En vielä tiedä korvaako matkavakuutukseni nämä kotisairaanhoitajan käynnit, mutta toivon niin.

Dr Giddie kutsui palovammoihin erikoistuneen kollegansa runsas viikko sitten tutkimaan vammani ja sen seurauksena olen nyt saanut hopeavoiteen sijaan hopeasiteitä käsiini ja jalkaani. Ne tuntuvat todella toimivan ja haavat paranevat/kuivuvat ennätysvauhtia.

Sitten näihin valokuviin - laitan vertailun vuoksi aina peräkkäin alkutilanteen ja nykytilanteen:


Oikea käsivarsi





Huono kuva, mutta käsi on erittäin hyvin parantunut. Ainoa vielä parantumista vaativa haava on peukalon vieressä kämmenselässä.





Vasen käsi alussa

 





Vasen käsi tänään, punertaa kuin vastasyntynyt possu mutta erittäin käyttökelpoinen
 



Oikeaan jalkaan tuli muutama melko syvä 2.asteen vamma

Tänään sain jo paksut kääreet siitä pois ja nyt kipittelen vain hopeasiteet vilkkuen

Vasen käsivarsi



Enää yksi syvä haava käsivarren alapuolella ja sitten tämäkin side lentää jorpakkoon

Maanantaina 29.8. palaan töihin - viiden viikon sairasloma on elämäni pisin. Kuulun niihin työntekijöihin, jotka todella harvoin sairastavat. Mutta näköjään nyt sitten pistin kerralla paremmaksi. Onneksi tapahtuneesta ei jäänyt minulle mitään traumoja ja nyt jo sytytän jälleen takkanikin itse. Tosin ilman sytytysgeeliä. Puutarhurini hakkaa minulle pientä haketta sytykkeeksi ja hyvin se syttyy silläkin.

 

Iksun vointi on myös parempi. Sillähän meni selkä (tai jalka?) runsas viikko sitten kun se leikki vähän liian rajusti sillä seurauksella että vasen takajalka ei ottanut kunnolla painoa vastaan eikä siinä ollut refleksiä. Eläinlääkäri antoi hoidoksi koppilepoa ja tulehduskipulääkettä. Nyt se jo askeltaa normaalisti ja menohalut olisivat kovat, kopista kuuluu välillä melkoisia vastalauseita. Olen kuitenkin edelleen sen kanssa varovainen ja hoidan kuten alussakin. Perjantaina menen eläinlääkärille uudelleen sen kanssa tsekkaukseen - täytyy toivoa että saisin jotenkin varmuuden siihen että vamma olisi mennyt ohitse. Muistuu liian hyvin mieleen edellisen mäyräkoirani Fistonin halvaus Pariisin ajoilta, enkä halua enää kokea sitä uudelleen.

 

Näin täällä Keniassa tällä hetkellä. Ei todellakaan "Kovaa hönkyä" blogin nimen mukaisesti, mutta kyllä tämä vauhti tästä pikapuoliin toivon mukaan paranee.

Kuin Fenix-lintu tuhkasta?



Suurin osa on jo Facebookin kautta selvillä minulle sattuneesta pienestä kotitapaturmasta, mutta kertaan sen lyhyesti tässä vielä. Sen jälkeen en aio sitä enää muistella, haavat paranevat ja elämä jatkuu. Olen päättänyt nousta kuin Fenix-lintu tuhkasta, entistä fiksumpana ja vahvempana. :)


Sairaalan vahtimestari kärräsi rullatuolissa minut ulos sairaalasta. Olin lakanoilla ja kikoy-huivilla peitelty kuin jokin äiti-Teresa, syynä oli se että silloin oli todella kylmä päivä ja minulla vain hihaton mekko päälläni.



Perjantaina 22. toukokuuta minun olisi varmaan vain pitänyt viettää kotona sängyssä peittojen alla. Aamulla töihin mennessäni ja autoa suurlähetystörakennuksen alakerrassa olevaan parkkiin kääntyessäni, joku törttö päätti väkisin tunkea samasta aukosta ulos yhtä aikaa vaikka siellä on selkeä stop-merkki ulosajaville. Sillä seurauksella että kolautin autoni vasemman kyljen takaosasta seinään. No, oma vika tietenkin ja sitten taas toisaalta ei. Enkä älynnyt ottaa sen toisen auton rekkaria talteen tietenkään. Onneksi minulla on täyskasko ja auto lähti tänään korjausreissulle.

Samana päivänä illalla n. klo 21.45 katselin telkkaria ja huomasin, että olin typerästi jättänyt sytytysgeelipullon liian lähelle takkatulta. Ajattelin lisätä puita ja samalla napata pullon pois siitä. Kun tartuin pulloon vasemmalla kädelläni se vaan yksinkertaisesti räjähti käsiin ja geeli syttyi palamaan. Vaatteeni myös syttyivät palamaan ja kiskoin ne kiireesti pois päältä, sillä seurauksella että vasen korvanympärykseni ja hiukset kärähtivät myös vähän. Tunne on kuin ulkopuolisella hetken aikaa, sitä ei vaan tajua kun se sattuu itselle. Kaikesta huolimatta älysin että nyt pitää hakea puutarhuri apuun, nappasin kylpytakin kylppäristä ja juoksin huutamaan apua. Sitten tulin olohuoneeseen, avasin oven puutarhaan jottei tule häkää ja soitin vielä ystävälleni Annelle, joka lupasi tulla miehensä kanssa viemään minut heti sairaalaan. Kävin keittiöstä hakemassa valtion lahjoittaman sytytyspeiton avuksi, mutta myös se syttyi tuleen – suomalaisvalmisteisiinkaan ei näköjään aina voi luottaa. Tai ehkä geelituli oli vaan liian voimakasta sille? Tämän jälkeen ryntäsin kylmään suihkuun ja lilluin kylmässä vedessä kunnes Anne miehineen saapui minua noutamaan. Iksu oli paennut koko katastrofin ajaksi makuuhuoneeseen sänkyni päälle ihmettelemään.

Anne ja miehensä Pami veivät minut M.P.Shah sairaalaan, jossa Pamin hyvä ystävä toimii kirurgina. Ensiavussa minulle laitettiin nesteytystä ja kipulääkettä, ja täytyy myöntää etten varsinaista kipua tuntenut koko aikana. Poltetta kyllä. Mutta olin ilmeisesti jonkinlaisessa shokissa vaikka mielestäni olin ihan yhtä rauhallinen ja kartalla kuin ennenkin. Mutta se tietty oli oma mielipiteeni. Verikokeen ottaminen minulta on edelleen työn ja tuskan takana, suonet ovat niin piilossa. Nytkin verikoe maksa-arvoja varten otettiin lopulta vasemmasta jalkaterästä. Maksa-arvot kuulemma voivat kohota suurissa palovammoissa, en tiedä miksi. Minulla paloivat kummankin käsivarren etupuolet hauikseen asti ja kämmenet, sekä lisäksi oikea jalkaterä ja vähän kärähti vasen korvan ympäryskin. Mutta lopulta pääsin aika vähällä, kun geeli ei räjähtynyt kasvoilleni ja silmiini tms. Täällä on muuten sairaaloilla sellainen tapa, että potilaan pitää maksaa takuuraha ennen kuin hänet otetaan hoidettavaksi. Minun tapauksessani se oli noin 2000 euroa, mikä ei ole pikkusumma. Annen mies onneksi pystyi lainaamaan tuohon hätään tuon maksun ja se on korvattu hänelle jo takaisin.

Anne ja Pami odottivat niin kauan että sain oman huoneen, jonka jälkeen loppuyö meni lääkeunien varassa. Hoitajat kävivät mittailemassa verenpainetta vasemmasta nilkastani mutta kaiken kaikkiaan tunsin olevani hyvässä hoidossa enkä kauhean huolestunut olotilastani. Pamin ystävä Dr Giddie tuli minua tapaamaan seuraavana päivänä ja totesi että onneksi suurin osa palovammoistani oli 1.astetta eikä 2.astetta kuten ensiapu oli tulkinnut. Käsivarteni olivat kuin suoraan jostain kauhuleffasta, täynnä vesirakkuloita jotka olivat toinen toistaa suurempia. Palovammat kehittyvät noin parin päivän ajan, joten aluksi keskityttiin vain rakkuloiden puhkomiseen ja voiteluun hopeaa sisältävällä Silverex-voiteella.

Täällä M.P.Shah sairaalan Karania-siivessä makasin 10 päivää


Sängyn jalkopäädyssä oli aluksi kehikko, jotta peitto ei osunut palaneeseen oikeaan jalkaterääni ja etenkin paksuun kerrokseen voiteita joiden sisällä se oli

 

Sairaalassa oli itse asiassa oikein mukavaa. Henkilökunta oli ihan todella kivaa ja ruoka maittavaa. Kyseessä on Kenian intialaisväestön suosima sairaala ja ruoka oli varmaan sen vuoksi usein erittäin hyvin maustettua. Minut pidettiin lääkkeiden avulla kivuttomana ja monia ystäviä ja kollegoja kävi ilokseni jutustelemassa vierailuaikoina. Kymmenen päivää sairaalassa hurahti ihan vauhdilla. Ainoa yö, jolloin en nukkunut silmänräpäystäkään, oli yö jolloin osastolle oli tuotu uusi potilas. Hän piti linnun kirkaisuja muistuttavaa ääntä n. 12 tuntia putkeen iltakymmenestä aamukymmeneen, ja valvotti täten koko osastoa. Myöhemmin selvisi että tämän kirkaisun takana oli itse asiassa aika surullinen kohtalo. Kyse oli 33-vuotiaasta kehitysvammaisesta tytöstä, joka ei pysty puhumaan ja jolla oli epilepsia kaiken lisäksi. Hän oli menossa seuraavana aamuna tutkimuksiin eikä saanut sen vuoksi ruokaa ei juomaa edellisiltana. Koska hänellä oli nälkä niin hän piti tuota ääntä kuin linnunpoikanen saadakseen huomiota. Sitten kun kokeet oli tehty ja hän sai ruokaa normaalisti, tuota kirkunaa kuului enää hyvin harvoin.

Näköala huoneeni ikkunasta oli suoraan sairaalan rakennustyömaalle. Sinne rakennetaan uutta isoa lastensairaalaa. Sen verran toipilas olin, etten tapittanut rakennusmiehiä ikkunan läpi. :)

Huoneeseeni kuului oikein siisti iso kylppäri

Ja vieraille oli järjestetty joka huoneeseen oikein sohva (jossa voi kuulemma sukulainen yöpyäkin tarpeen tullen)

Kukkia sain todella paljon - ongelma oli ettei sairaalassa ollut vaasin vaasia. Mutta hätä keinot keksiin, keittiö leikkasi minulle tyhjistä vesipulloista vaaseja ja niinpä sain osan kukista jopa kuljetetuksi kotiin virkeinä

Pääsin kotiin viime sunnuntaina illan suussa. Iksu oli haljeta onnesta, se ei ollut syönyt mitään kahteen päivään onnettomuusillan jälkeen ja oli kaiketi myös omalla tavallaan järkyttynyt tapahtuneesta. Se ei ole jättänyt minua silmistään kuin hetkisiksi sen jälkeen kun tulin takaisin kotiin. Minulla käy tällä viikolla aamuisin sairaanhoitaja tarkistamassa käsien ja jalan siteet sekä kylvettämässä minut (koska en voi kastella käsiäni). Käyn joka 3. päivä sairaalassa vaihdattamassa uudet siteen tohtorillani, hän poistaa kuolleen ihon pinnasta ja alta kuoriutuu varmaan vähitellen sellaiset 20v nuoremmat käsivarret…. Kotiapulaiseni on nyt ollut myös apunani maanantaista- torstaihin tällä viikolla vaikka yleensä hän käy vain osa-aikaisesti. Jouduin mm. pyytämään häntä laittamaan ruokaa ja itse asiassa hän laittaa oikein hyvää ruokaa ja tekee erinomaisen taboule-tyyppisen persilja-tomaattisalaatin. Kaikeksi onneksi sisareni Anne saapuu tänään tänne kahdeksi viikoksi lomalle. Hänelle sinänsä tylsää kun nyt emme todennäköisesti voi lähteä mihinkään safarille näiden kärähtäneiden käsieni kanssa, mutta yritän miettiä jotain kivaa tekemistä meille kuitenkin.

Jouduin myös ajokieltoon 8 viikoksi, sillä jos sattuisi jokin onnettomuus ja minulla vielä nämä vammat pinnassa, mikään vakuutus ei korvaisi tuota vahinkoa. Joten täytynee tehdä joku diili tutun taksikuskin kanssa, sillä aion mennä töihin jo kolmen viikon päästä jos kädet antavat periksi.

Tälläiset hanskat minulla on nyt käsissäni kolmisen viikkoa. Siteet vaihdetaan joka kolmas päivä ja joka kerralla iho on näyttänyt paremmalta.

Sellainen tarina. Kyllä tällainen luonnollisesti ravistelee ihmistä, mutta itse olen lähinnä keskittynyt ajattelemaan kuinka suuri onni minulla kävi kun en polttanut silmiäni ja kotini säästyi. Olen muutenkin (jopa ministeriön musteläiskätestien perusteella) liian positiivinen ihminen pysähtyäkseni murehtimaan ”kaatunutta maitoa”. Itse asiassa palosta ei näy mitään jälkiä ihme kyllä kotonani. Parketissa oli ollut muutama tummempi kohta jotka puutarhurini oli hionut pois ja lakannut koko lattian sen jälkeen – lattia näyttää itse asiassa paremmalta kuin aikoihin. Lääkärini mukaan minullekaan ei pitäisi ihmeemmin arpia jäädä vaan kuulemma jo parin kuukauden päästä ei enää huomaa yhtään mitään. En tiedä olisinko ihan näin toiveikas, mutta kyllä vammat ovat nyt jo parantuneet melko hyvin ja nopeasti joten haluaisin kyllä kovasti uskoa lääkäriäni tältä osin!