Kuin Fenix-lintu tuhkasta?



Suurin osa on jo Facebookin kautta selvillä minulle sattuneesta pienestä kotitapaturmasta, mutta kertaan sen lyhyesti tässä vielä. Sen jälkeen en aio sitä enää muistella, haavat paranevat ja elämä jatkuu. Olen päättänyt nousta kuin Fenix-lintu tuhkasta, entistä fiksumpana ja vahvempana. :)


Sairaalan vahtimestari kärräsi rullatuolissa minut ulos sairaalasta. Olin lakanoilla ja kikoy-huivilla peitelty kuin jokin äiti-Teresa, syynä oli se että silloin oli todella kylmä päivä ja minulla vain hihaton mekko päälläni.



Perjantaina 22. toukokuuta minun olisi varmaan vain pitänyt viettää kotona sängyssä peittojen alla. Aamulla töihin mennessäni ja autoa suurlähetystörakennuksen alakerrassa olevaan parkkiin kääntyessäni, joku törttö päätti väkisin tunkea samasta aukosta ulos yhtä aikaa vaikka siellä on selkeä stop-merkki ulosajaville. Sillä seurauksella että kolautin autoni vasemman kyljen takaosasta seinään. No, oma vika tietenkin ja sitten taas toisaalta ei. Enkä älynnyt ottaa sen toisen auton rekkaria talteen tietenkään. Onneksi minulla on täyskasko ja auto lähti tänään korjausreissulle.

Samana päivänä illalla n. klo 21.45 katselin telkkaria ja huomasin, että olin typerästi jättänyt sytytysgeelipullon liian lähelle takkatulta. Ajattelin lisätä puita ja samalla napata pullon pois siitä. Kun tartuin pulloon vasemmalla kädelläni se vaan yksinkertaisesti räjähti käsiin ja geeli syttyi palamaan. Vaatteeni myös syttyivät palamaan ja kiskoin ne kiireesti pois päältä, sillä seurauksella että vasen korvanympärykseni ja hiukset kärähtivät myös vähän. Tunne on kuin ulkopuolisella hetken aikaa, sitä ei vaan tajua kun se sattuu itselle. Kaikesta huolimatta älysin että nyt pitää hakea puutarhuri apuun, nappasin kylpytakin kylppäristä ja juoksin huutamaan apua. Sitten tulin olohuoneeseen, avasin oven puutarhaan jottei tule häkää ja soitin vielä ystävälleni Annelle, joka lupasi tulla miehensä kanssa viemään minut heti sairaalaan. Kävin keittiöstä hakemassa valtion lahjoittaman sytytyspeiton avuksi, mutta myös se syttyi tuleen – suomalaisvalmisteisiinkaan ei näköjään aina voi luottaa. Tai ehkä geelituli oli vaan liian voimakasta sille? Tämän jälkeen ryntäsin kylmään suihkuun ja lilluin kylmässä vedessä kunnes Anne miehineen saapui minua noutamaan. Iksu oli paennut koko katastrofin ajaksi makuuhuoneeseen sänkyni päälle ihmettelemään.

Anne ja miehensä Pami veivät minut M.P.Shah sairaalaan, jossa Pamin hyvä ystävä toimii kirurgina. Ensiavussa minulle laitettiin nesteytystä ja kipulääkettä, ja täytyy myöntää etten varsinaista kipua tuntenut koko aikana. Poltetta kyllä. Mutta olin ilmeisesti jonkinlaisessa shokissa vaikka mielestäni olin ihan yhtä rauhallinen ja kartalla kuin ennenkin. Mutta se tietty oli oma mielipiteeni. Verikokeen ottaminen minulta on edelleen työn ja tuskan takana, suonet ovat niin piilossa. Nytkin verikoe maksa-arvoja varten otettiin lopulta vasemmasta jalkaterästä. Maksa-arvot kuulemma voivat kohota suurissa palovammoissa, en tiedä miksi. Minulla paloivat kummankin käsivarren etupuolet hauikseen asti ja kämmenet, sekä lisäksi oikea jalkaterä ja vähän kärähti vasen korvan ympäryskin. Mutta lopulta pääsin aika vähällä, kun geeli ei räjähtynyt kasvoilleni ja silmiini tms. Täällä on muuten sairaaloilla sellainen tapa, että potilaan pitää maksaa takuuraha ennen kuin hänet otetaan hoidettavaksi. Minun tapauksessani se oli noin 2000 euroa, mikä ei ole pikkusumma. Annen mies onneksi pystyi lainaamaan tuohon hätään tuon maksun ja se on korvattu hänelle jo takaisin.

Anne ja Pami odottivat niin kauan että sain oman huoneen, jonka jälkeen loppuyö meni lääkeunien varassa. Hoitajat kävivät mittailemassa verenpainetta vasemmasta nilkastani mutta kaiken kaikkiaan tunsin olevani hyvässä hoidossa enkä kauhean huolestunut olotilastani. Pamin ystävä Dr Giddie tuli minua tapaamaan seuraavana päivänä ja totesi että onneksi suurin osa palovammoistani oli 1.astetta eikä 2.astetta kuten ensiapu oli tulkinnut. Käsivarteni olivat kuin suoraan jostain kauhuleffasta, täynnä vesirakkuloita jotka olivat toinen toistaa suurempia. Palovammat kehittyvät noin parin päivän ajan, joten aluksi keskityttiin vain rakkuloiden puhkomiseen ja voiteluun hopeaa sisältävällä Silverex-voiteella.

Täällä M.P.Shah sairaalan Karania-siivessä makasin 10 päivää


Sängyn jalkopäädyssä oli aluksi kehikko, jotta peitto ei osunut palaneeseen oikeaan jalkaterääni ja etenkin paksuun kerrokseen voiteita joiden sisällä se oli

 

Sairaalassa oli itse asiassa oikein mukavaa. Henkilökunta oli ihan todella kivaa ja ruoka maittavaa. Kyseessä on Kenian intialaisväestön suosima sairaala ja ruoka oli varmaan sen vuoksi usein erittäin hyvin maustettua. Minut pidettiin lääkkeiden avulla kivuttomana ja monia ystäviä ja kollegoja kävi ilokseni jutustelemassa vierailuaikoina. Kymmenen päivää sairaalassa hurahti ihan vauhdilla. Ainoa yö, jolloin en nukkunut silmänräpäystäkään, oli yö jolloin osastolle oli tuotu uusi potilas. Hän piti linnun kirkaisuja muistuttavaa ääntä n. 12 tuntia putkeen iltakymmenestä aamukymmeneen, ja valvotti täten koko osastoa. Myöhemmin selvisi että tämän kirkaisun takana oli itse asiassa aika surullinen kohtalo. Kyse oli 33-vuotiaasta kehitysvammaisesta tytöstä, joka ei pysty puhumaan ja jolla oli epilepsia kaiken lisäksi. Hän oli menossa seuraavana aamuna tutkimuksiin eikä saanut sen vuoksi ruokaa ei juomaa edellisiltana. Koska hänellä oli nälkä niin hän piti tuota ääntä kuin linnunpoikanen saadakseen huomiota. Sitten kun kokeet oli tehty ja hän sai ruokaa normaalisti, tuota kirkunaa kuului enää hyvin harvoin.

Näköala huoneeni ikkunasta oli suoraan sairaalan rakennustyömaalle. Sinne rakennetaan uutta isoa lastensairaalaa. Sen verran toipilas olin, etten tapittanut rakennusmiehiä ikkunan läpi. :)

Huoneeseeni kuului oikein siisti iso kylppäri

Ja vieraille oli järjestetty joka huoneeseen oikein sohva (jossa voi kuulemma sukulainen yöpyäkin tarpeen tullen)

Kukkia sain todella paljon - ongelma oli ettei sairaalassa ollut vaasin vaasia. Mutta hätä keinot keksiin, keittiö leikkasi minulle tyhjistä vesipulloista vaaseja ja niinpä sain osan kukista jopa kuljetetuksi kotiin virkeinä

Pääsin kotiin viime sunnuntaina illan suussa. Iksu oli haljeta onnesta, se ei ollut syönyt mitään kahteen päivään onnettomuusillan jälkeen ja oli kaiketi myös omalla tavallaan järkyttynyt tapahtuneesta. Se ei ole jättänyt minua silmistään kuin hetkisiksi sen jälkeen kun tulin takaisin kotiin. Minulla käy tällä viikolla aamuisin sairaanhoitaja tarkistamassa käsien ja jalan siteet sekä kylvettämässä minut (koska en voi kastella käsiäni). Käyn joka 3. päivä sairaalassa vaihdattamassa uudet siteen tohtorillani, hän poistaa kuolleen ihon pinnasta ja alta kuoriutuu varmaan vähitellen sellaiset 20v nuoremmat käsivarret…. Kotiapulaiseni on nyt ollut myös apunani maanantaista- torstaihin tällä viikolla vaikka yleensä hän käy vain osa-aikaisesti. Jouduin mm. pyytämään häntä laittamaan ruokaa ja itse asiassa hän laittaa oikein hyvää ruokaa ja tekee erinomaisen taboule-tyyppisen persilja-tomaattisalaatin. Kaikeksi onneksi sisareni Anne saapuu tänään tänne kahdeksi viikoksi lomalle. Hänelle sinänsä tylsää kun nyt emme todennäköisesti voi lähteä mihinkään safarille näiden kärähtäneiden käsieni kanssa, mutta yritän miettiä jotain kivaa tekemistä meille kuitenkin.

Jouduin myös ajokieltoon 8 viikoksi, sillä jos sattuisi jokin onnettomuus ja minulla vielä nämä vammat pinnassa, mikään vakuutus ei korvaisi tuota vahinkoa. Joten täytynee tehdä joku diili tutun taksikuskin kanssa, sillä aion mennä töihin jo kolmen viikon päästä jos kädet antavat periksi.

Tälläiset hanskat minulla on nyt käsissäni kolmisen viikkoa. Siteet vaihdetaan joka kolmas päivä ja joka kerralla iho on näyttänyt paremmalta.

Sellainen tarina. Kyllä tällainen luonnollisesti ravistelee ihmistä, mutta itse olen lähinnä keskittynyt ajattelemaan kuinka suuri onni minulla kävi kun en polttanut silmiäni ja kotini säästyi. Olen muutenkin (jopa ministeriön musteläiskätestien perusteella) liian positiivinen ihminen pysähtyäkseni murehtimaan ”kaatunutta maitoa”. Itse asiassa palosta ei näy mitään jälkiä ihme kyllä kotonani. Parketissa oli ollut muutama tummempi kohta jotka puutarhurini oli hionut pois ja lakannut koko lattian sen jälkeen – lattia näyttää itse asiassa paremmalta kuin aikoihin. Lääkärini mukaan minullekaan ei pitäisi ihmeemmin arpia jäädä vaan kuulemma jo parin kuukauden päästä ei enää huomaa yhtään mitään. En tiedä olisinko ihan näin toiveikas, mutta kyllä vammat ovat nyt jo parantuneet melko hyvin ja nopeasti joten haluaisin kyllä kovasti uskoa lääkäriäni tältä osin!