Kahden vuoden väliraportti

Inspiraatio tähän väliraporttiin tuli kirjasta, jonka sain juuri päätökseen. Luin viime vuonna julkaistun Sari Mannisen ”Afrikkalainen kouluvuoteni” joka sisälsi paljon samantyyppisiä havaintoja ja kokemuksia kuin mitä omalle kohdallenikin on osunut täällä. Sarin kokemus on toki paljon afrikkalaisempi – hän eli ja matkusti kenialaisten opiskelijoiden tapaan kouluvuotenaan ja voin vain ihailla tapaa, jolla hän selätti kaikki omituisetkin vastoinkäymiset. Sari Manninen oli toiminut matkaoppaana Keniassa (ja toimii kai edelleenkin), mutta hän jätti sen hetkeksi sivuun osallistuakseen Kenya Wildlife Service’n puistonvartija- ja eläintenhoitajakoulutukseen luokkansa ainoana länsimaisena opiskelijana.

Omasta mielestäni entiseksi siirtomaaksi Kenialla ei ole mitään ihon väriin perustuvaa rasismi-ongelmaa. Ei ainakaan sellaista kuin esim. Etelä-Afrikassa edelleenkin kaikista ponnistuksista huolimatta on. Mustat, intialaiset ja valkoiset elävät sopuisasti keskenään arkipäivässä vaikka täällä on tuloeroihin perustuvia suuriakin luokkaeroja. Sen sijaan Kenian omien eri heimojen välillä on edelleen väkivaltaisiakin yhteenottoja maaseudulla. Köyhiä on paljon (Kibera on yksi Afrikan mantereen suurimpia slummeja, melkein kuin oma kaupunkinsa Nairobin sisällä), mutta tavallisia kerjäläisiä näkyy yllättäen väkilukuun nähden melko vähän. Sen sijaan liikenteen seassa pyörii jos jonkinlaisia kauppiaita: tauluja, autohajusteita, latureita, hattuja, koiranpentuja, kukkia ja ihan mitä tahansa yritetään kaupata liikenteessä hetkeksi pysähtyneisiin autoihin. Kenialaiset tuntuvat tekevän ihan mitä tahansa pientäkin työtä ansaitakseen edes muutaman shillingin mieluummin kuin jäävät vain puhtaasti kerjäämään. Paremmin toimeentulevat ovat poikkeuksetta palkanneet kotiinsa vartijat, sisäkön ja usein myös puutarhurin ja autonkuljettajan työllistäen täten melko ison osan  myös maaseudun väestöä. Työpaikkoja löytyy myös bensa-asemilla tankkaajana, renkaiden ilmanpaineen tarkistajina, kengänkiillottajina, ostoskeskuksien kassoilla pakkaajina, lehdenjakajina ja monissa muissa ammateissa, jotka ainakin Suomesta ovat kadonneet tai ulkoistettu. Palkkataso on alhainen verrattuna sairaala- ja lasten koulutuskuluihin, mutta usein vanhin veli tai sisar auttaa nuorempien sisarustensa koulutuskuluissa vanhempiaan.

Monet kenialaiset tekevät itsekin hyväntekeväisyystyötä köyhimpiensä auttamiseksi. Esimerkiksi sairaanhoitajani Julie (joka on nyt käynyt päivätyönsä lisäksi kotonani aamuisin pesemässä minut sekä tarkistamassa palovammani ja niiden kääreet) tekee 1-2päivää/kk vapaaehtoistyötä slummissa. Sellaiseen päivään sisältyy aamulla luento vanhemmille ja lapsille koskien perusasioita kuten hygieniaa, malariaa, koleraa, lasten rokottamista jne. Sen jälkeen hän hoitaa slummin lapsia niillä keinoin mitä hänellä on käytössään – hoitaen haavoja, palovammoja, vitamiinien jakamista sekä perussairauksien toteamista ja jatkohoidon järjestelyä. Eräs amerikkalainen pieni hyväntekeväisyysjärjestö sponsoroi hänelle sidetarpeet sekä lääkkeet näitä käyntejä varten. Samantyyppisiä käyntejä tekevät usein muutkin sairaanhoitajat ja lääkärit oman työnsä ohella. Keniassa perussairaanhoito on surkeasti järjestetty, ja Nairobissa vakavan sairaalahoitoa vaativan sairauden sattuessa potilas menee jonottamaan Jomo Kenyatta –sairaalaan satojen muiden joukossa. Useimmiten potilas ei kuitenkaan saa apua ja ainakin huhupuheiden mukaan jonoon kuolee kiireellistä hoitoa kaipaavia ihmisiä päivittäin.
Keniassa vallitsee etenkin maaseudulla edelleen usko myös noitatohtoreihin, ja siitä syystä esim. HIV'iä ja syöpäsairauksia potevia potilaita ei edes tuoda sairaalahoitoon - ennen kuin on liian myöhäistä.

Kenialaiset ovat ystävällistä ja huolehtivaista kansaa. Apua tarjotaan pyyteettömästikin eikä aina odoteta jotain palkkiota vastineeksi. Nyt kun olen näiden siteissä olevien käsivarsieni + oikean jalkani ja kaulalla olevien palovammajälkieni kanssa liikkunut ostoksilla, on apua tarjottu vielä enemmän ja joka käänteessä. Kaikki täysin vieraat ja uteliaat ihmiset tulevat pahoitellen kyselemään mitä minulle on sattunut ja voivatko jotenkin auttaa. Jopa Orangen internet-liittymääni hoitava Shila (jota en tunne edes kovin hyvin) tarjoutui tulemaan kotiini auttamaan minua kuullessaan onnettomuudesta. Näin se menee heillä itselläänkin: Jos jollekin kyläyhteisössä tapahtuu jotain ikävää, kaikki muut yrittävät auttaa parhaansa mukaan. Jos jonkun perheenjäsen kuolee eikä perheellä ole varaa hautajaisiin, koko kylä kerää varoja ja järjestää yhdessä hautajaiset.
Olen tässä miettinyt, että missä vaiheessa ja miksi Suomesta on hävinnyt tällainen auttamisen halu? Sillä käsitykseni mukaan ainakin vielä silloin kun sodista oli selvitty niin naapurit (etenkin maalla) auttoivat vaivojaan laskematta toisiaan uuteen nousuun.

Toisaalta Kenia on oikea ristiriitaisuuksien verkko: kenialainen radio tulvii nk. ”kutumusiikkia” eli lempeän hempeitä amerikkalaisia säveliä afrikkalaisten sävelien ja gospel-musiikin lisäksi. Päivälehtien keskiaukeamalla puidaan ihmisten rakkauselämään liittyviä ongelmia isoin otsikoin ja Valentinen päivä oli ihan megatapahtuma täällä. Samojen lehtien alkusivut puolestaan kertovat toisenlaisesta Keniasta, jossa panga-viidakkoveitsellä ratkotaan vähän liiankin helposti riitoja joissa paloitellaan juovuspäissä velipoika tai katkaistaan äitiparan kaula. Politiikassa tehdään äkkiratkaisuja, ja esim. korruptiota kitkeäkseen presidentti Uhuru Kenyatta erotti suurin piirtein kaikki johtoasemissa olevat henkilöt (hallitusta ja valtiosihteereitä) myöten korvatakseen heidät uusilla virkamiehillä. Poliisiin on edelleen vaikea luottaa sillä siellä vasta korruptio onkin kukoistanut.

Tekstistäni saa varmaan sen käsityksen, että oma ”kuherruskuukauteni” Kenian kanssa on ohitse ja silmäni ovat auenneet näkemään täkäläisen arkipäivän.  Tavallaan kyllä, mutta tulkitsen sen ennemmin niin että Kenia on opettanut kärsivällisyyttä ja asioiden tärkeysjärjestystä, lehmänhermoni ovat saaneet täällä uuden extrasilauksen. J Mikään ei  ole muuttanut sitä tosiasiaa että Kenia on mielestäni harvinaisen upea maa, jonne kannattaa ehdottomasti tulla käymään.  Täällä on jotain ihanan vanhaa hemingwaymäistä charmia, upeaa luontoa, elämän laatua, paljon hyviä ravintoloita ja ystävällisiä ihmisiä – matka tänne on tavallaan harppaus ajassa taaksepäin tämän päivän mukavuuksilla höystettynä. Olen Nairobissa näillä näkymin vielä vuoden, mahdollisesti kaksi – paljon on näkemättä ja nyt jo alkaa tuntua siltä että kiire tässä vielä tulee jotta ehdin nauttia kaikesta mitä tämä maa tarjoaa!